Historia

Lappunaaman kennelin synty

Lappunaaman kennel sai alkunsa oikeastaan syksyllä 1988. Tuolloin kävin katsomassa nykyisinkin hyvän ystäväni Puhakan Katin corgipentuja. Katilla ei tuolloin ollut tarjolla haluamaani tricolour -väristä narttua, joten pennun hankinta siirtyi vielä hieman. Joulun alla olin havainnut Aamulehdessä ilmoituksen corginpennuista, ja puhelinsoitto varmisti, että pentueessa olisi yksi tricolour -värinen narttu.

Joulun pyhinä matkustimme Kaipolaan katsomaan pentuja. Laatikosta minua katsoi vakavailmeinen, ja väritykseltään hyvinkin mustalta vaikuttava pentu. Sen herkeämätön tuijotus sai sydämeni väpättämään, ja olin aivan myyty. Hetken tosin jo ajattelin, että tuon ihastuttavan “mustikan” kasvattaja Anneli Sutela ei myy pentua meille, niin tiukkoja kysymyksiä hän meille esitti. Keskustelun päätteeksi kuitenkin sovimme, että Annline´s Kind Blackrose olisi meidän.

Marraskuun 28. päivänä 1988 syntynyt Nuppu saapui Tampereelle tammikuussa 1989. Anneli toi pennun Tampereelle, jossa puolisoni Vesa oli ottamassa pentua vastaan. Kun palasin kotiin, musta mörökölli istui pöydän alla, mutta tuli iloisena luokseni heti sitä kutsuttuani. Vesa ei ollut saanut pentua tulemaan luokseen, ei syömään eikä mitään muutakaan. Jälkeenpäin voi todeta, että Nuppu käynnisti koiraihmiskoulutuksen Vesalle, jolla ei tuohon mennessä ollut juurikaan kokemusta muista koirista kuin meillä kotona olleesta corgi-karhukoira persoonasta.

Nuppu oli nopeaoppinen, todellinen persoona ja corgikunnan hirvittävin ahmatti. Se kykeni syömään ruokakuppinsa tyhjäksi siinä hetkessä kun minä oikaisin selkäni. Se “murtautui” Corgiseuran kesäpäivillä Koskisen Emilian telttaan ja söi hänen koiransa ruoat. Seuraavana päivänä Nuppu onnistui ahmimaan emännän koirille pilkkomat markkaranjämät penkille lasketusta kulhosta ennenkuin kukaan ehti öötä sanoa. Ruoan toivossa Nuppu oppi “tomuttamaan takkia”, homejuustolla ja viinirypäleillä “tököttämään” ja monta muuta juttua. Kerran se ahmi Pyynikin kesäteatterin kahviosta puoli laatikollista viinereitä ja samana kesänä kesäteatterin näytelmään osallistuvan hevosen kikkareita useita kiloja. Pöydälle kiipeäminen onnistui vaikka tonimällä lastentuoli työpöytätasoa vasten tai ponnistamalla suoraan pöydällä lepäävän sämpyläpellillisen luo. Kulhollinen pähkinöitä ja rusinoita tuli ahmittua parissa minuutissa, pari kiloa Masteryn kuivamuonaa ehjästä paketista alta minuutin jne.

Tottelevaisuuskoulutus jäi meidän osaltamme alkeisiin, sillä Nuppu onnistui vedättämään meitä siinäkin kuus-nolla. Se oppi asiat tosi nopeasti ja kyllästyi, kun emme osanneet tuoda vaihtelua metodeihin. Lisäksi tuolloin meidän alueen koulutuskentällä vallitsi vielä pakkokoulutus, joka ei todellakaan sopinut Nupulle. Halutessaan se osasi kaikki alokasluokan liikkeet ihan hyvin. Harrastimme Nupun kanssa paitsi aktiivista lenkkeilyä Pyynikin rankoissa maastoissa, myös agilityä, jota koira rakasti, mutta jossa sen paimennusvietti pääsi valloilleen. Olenkin monille kertonut, että minulla olisi pitänyt harjoituksissa olla peltihousut, sillä niin reilusti Nuppu minua nipisteli sekä pohkeista että takapuolesta. Jo kääntyminen harjoitushallille johtavalle tielle sai aikaan kiihtyneen vinkunan auton perässä. Kävin Nupun kanssa yhdessä virallisessa kisassa, ja saimme jopa tuloksen. Olin ylen onnellinen, että radan puolivälissä oli pöytä, sillä tuntui, etten muistanut lainkaan hengittää koko alkuradan aikana vaan pyristelin koiran vauhdissa eteenpäin hapenpuutteesta kirjavana. Kisankin aikana Nuppu kävi nipistelemässä minua moneen kertaan, ja tuomari totesikin kisan jälkeen minun antavan sille käskyjä aivan liian hitaasti.

Nupun kanssa alkoi myös näyttelyharrastus. Joskus paljon myöhemmin laskin, että olimme todellisia harrastajia alkuvuosina, sillä taisimme ensimmäisen varsinaisen näyttelyvuoden (1990) aikana käydä ainakin 13 näyttelyä, joista useimmista tuloksena oli vain kakkonen. Nuppu olikin hitaasti kypsyvää mallia, sillä muotovalion arvon se saavutti täytettyään kymmenen vuotta, jonka jälkeen myös paras narttu -sijoitukset tulivat tutuiksi.

Meidän kasvatustyömme alkoi varmaan samalla tavoin kuin uskoisin aika monen muunkin kasvatustyön alkaneen. Oli halu saada omalle nartulle pennut. Tuon halun ei koskaan pitäisi olla peruste pentujen teettämiselle, mutta uskallamme tunnustaa, että meidän kohdallamme asia oli nimenomaan näin. Perinteisiin uskomuksiin nartun rauhoittumisesta tai monista muistakaan emme kuitenkaan uskoneet. Lisätietoa hankittiin mm. kasvattajan peruskurssilta. Kennelin nimi Lappunaaman syntyi kantanarttumme Nupun lappunaamaisesta maskista ja rakkaudesta tricolour -väriin. Kennelnimen saimme toukokuussa 1991. Sittemmin kasvatustyön kriteerit ovat kovasti muuttuneet. Pyrimme kasvatustyössämme kiinnittämään huomiota erityisesti luonteisiin, pentujen sosiaalistamiseen sekä yhdistelmien terveydellisiin seikkoihin. Kasvatustyössämme arvostamme myös avoimmuutta ja hyvää yhteistyötä kasvattiemme omistajien ja yhteistyötahojen kanssa.

Kantanarttumme Nupun jouduimme valitettavasti lopettamaan maaliskuun alussa 2002 syöpäkasvaimen levittyä.

Uutiset
Pentueet